Olenkohan ainoa, jolla mustikat poimurilla poimien tulevat kosteiksi ja roskaisiksi? Mustikanpoimurin käyttö ei ole minulla ollut ihan parasta tasoa. Jotenkin onnistun litsaamaan mustikoita ja kun ämpäriin kertyy roskia sekä raakoja puolukoita on perkaaminen ollut työlästä puuhaa. Tulin kysyneeksi ystävältä niksejä poimurilla poimimiseen.
Eipä mikään ihme tällä temperamentilla, että ensimmäinen ohje oli kokeilla käyttää poimuria rauhallisemmin, herkemmin. Toinen ohje oli tyhjentää poimuri usein. Kolmanneksi kuulin vielä jotain kannustavaa, joten päätin lähteä siis uudella asenteella metsään.
Mitä jos tosiaan hidastaisin ja keskittyisin mustikanpoimimiseen, en tavoittelisi jotain määrää, jossakin ajassa, vaan nauttisin hetkistä metsässä? Itse asiassa, mihin minulla on muka kiire? Miksi ihmeessä tahdon nopeasti pois metsästä? Tunnistan jo lapsena mieleeni iskostuneen ajatuksen; automaation olla nopea ja tehokas myös marjametsässä. Marjastuksestahan keskustellaan tyyliin – millaisen määrän keräsit? tai kauanko siihen meni aikaa? Josta helposti kuulee rivien välistä: toivottavasti keräsit ainakin ämpärillisen ja ennätysajassa. Rauhassa metsässä oleminenhan on itsessään jo terapiaa, nykysanonnan mukaan parhautta. Mitä jos toisin mindfulnessin eli tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon harjoittamisen tähän hetkeeni mustikkametsässä?
Mustikkapaikkani on kotini lähellä. Ensin keskityn valokuvaamaan mustikoita. On hauska maata mättäällä ja kuvata marjoja eri kulmista. Sitten kamera kannolle, ämpäri vesipullon kanssa viereen odottamaan. Tartun poimuriini. Vien huomioni hengitykseeni ja asetun läsnä olevaan tilaan havainnoimaan mustikoita. Aistin käsieni liikkeitä, ovatko ne pehmeitä, hienovaraisia, jotta en huomaamattani murskaa pehmeitä mustikoita. Ajatus harhailee välillä jo mustikkapiirakkaan, huomaan sen ja tuon huomion takaisin hetkeen. Ankkuroin itseäni keskittymällä hengitykseeni ja jatkan poimimista kiirehtimättä. Välillä istahdan kannolle, tyhjennän poimuria ja samalla noukin pois roskia ämpäristä. Huomaan, että mustikat ovat pysyneet paremmin ehjinä ja roskiakin on vähemmän. Huomaan myös nauttivani olostani metsässä eri tavalla kuin kerätessäni kiireisenä.
Jatkan keräämistä, kokeeksi välillä poimin käsin ja palaan taas uudestaan poimurin käytön opetteluun tuomalla huomioni kehooni ja hengitykseeni sekä jokaiseen poimurin heilahdukseen. Vähitellen ajatteluni muuttuu, huomaan pohtivani kuinka etuoikeutettu olen, kun saan poimia metsässä mustikoita. Tunnen kiitollisuutta metsästä ja luonnon antimista. Minua alkaa naurattaa. Ehkäpä minusta ja poimurista voi vähitellen tällä tyylillä tulla kavereita. Oli miten oli, metsässä viipyily ainakin on terapiaa!
Kuva ja blogi ©Leena Aijasaho