Tavallinen lauantaipäivä, pakkaspäivä ja hyvä hetki laittaa puhellaan tulet. Leipomista ja sisäpuuhia ja illansuuhun sovittua ohjelmaa. Päivä, jossa kirpeästä pakkasesta voisi tehdä tekosyyn, ei ulkoilua tänään. Tai kuinka helppo olisi väistää mindfulness meditaatiohetki selityksillä, en ehdi nyt millään, ei huvita tai onko sillä nyt niin väliäkään?
On sillä väliä, siispä asetun aistimaan hetkeä tyynylleni. Asetun olemaan kaiken sen keskellä, mitä tässä päivässä on, tietoisesti ja hyväksyen omaa hengitystä seuraillen. Mindfulness harjoituksen jälkeen näen kirkkaammin – haluan ennättää myös ulkoilemaan tänään. Pitäisikö ottaa puhelin taskuun, jos vaikka kuvasin jotain? Olisikohan jäälle jo asiaa, ehkäpä naskalit kaulaan ja mittaamaan jään paksuutta. Teräsjäätä 11 cm, joten keskemmälle järveä voi mennä kävelylle. Muitakin liikkujia näkyy ja narskuva pieni lumikerros jään päällä tuntuu mukavalta kengän alla.
Aurinko on jo painumassa alas ja alan nähdä auringon molemmin puolin pylväät. Näky on kuin pystysuorat sateenkaaret tammikuun pakkasessa. Haloilmiö on siinä silmieni edessä. Onneksi puhelin on IPhone 5 ja sen kameralla olen ennenkin ikuistanut luontoa. Lähempänä saaria, jossa aurinko asettuu saaren taakse ja auringon valo hieman vaimenee on paras kuvauspaikka. Ihastelen, sydän pomppii riemusta, aistin näkymää ja kuvaan. Siirryn lähemmäs saaria näen ja koen jotain koskettavaa. Aurinko jää saaren taakse ja kameraani taltioituu kotisivuni kansikuvaksi asettamani näkymä.
Koko kävelyretki kestää puoli tuntia, kun saavun omaan rantaani valopylväät ovat poissa. Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Oleelliseen keskittyminen vie oikeisiin paikkoihin. Luonto on ihmeellinen.
Kuva ja blogi ©Leena Aijasaho