Karhujen kuvaaminen on mun juttu. Yöt piilokojussa ovat aina yhtä yllätyksellisiä. Tällä kertaa yllätys oli se, että karhut kiersivät kuvauskojun. Muutama yö odoteltiin, kuvasin korppeja, täysikuuta, auringonnousua, mutta karhut ja ahmat pysyivät loitommalla. Vain lumihankeen painuneet jäljet matkalla kojulle kertoivat karhujen kyllä jo heränneen talviunilta.
Joku voisi sanoa, että turha reissu – ihan vesiperä! Mitä te nyt sinne näin aikaisin keväällä menitte? No niin, toiset oli tulleet ulkomailta paikalle, joten ehkäpä paksulta lumihangelta kuutamossa kuvattu karhu, olisi sitten ollut sitä jotain… Luontokappaleet eivät kuitenkaan käskien kulje.
Reissu oli kuitenkin varsin terapeuttinen kokemus. Kojulla keskittyy hetkeen hetken perään – nouseva täysikuu lumoaa, lämmin kahvikuppi termospullosta tuntuu taivaalliselta pakkaselle painuvassa yössä. Korppien äänet ja välillä hiljaisuus puhuvat. Mieli rauhoittuu kun pysähtyy paikalleen. Täydellinen paikanvaihdos saa arjen ajatukset siirtymään taka-alalle.
Mieleen nouseen pääsiäinen 2011, jolloin kuvasimme samaisessa kojussa talvisia karhukuvia. Minullahan taitaa olla todellisia aarteita tiedostoissani, ehkäpä käynkin nuo talviset karhukuvani uudelleen läpi. Tämä reissu opetti arvostamaan sitä, mitä minulla jo on. Aina ei tarvitse löytää uutta, vaan nähdä uusin silmin vanhat asiat.
Kuva ja blogi ©Leena Aijasaho