Ihmismieli on taipuvainen jumittumaan ja toistamaan totuttuja kaavoja. Tänä kesänä olen päästänyt irti totutusta. Olen jättänyt minulle vuosia niin rakkaan olemisen muodon eli pyöräilyn kokonaan sivuun. Ihan vapaaehtoisesti ja kivuttomasti en tähän päätynyt. Kivulias polvi on kieltäytynyt kokonaan rullaavasta liikkeestä ja kehoani kuunnellen olen antanut pyörän seistä tallissa. Tilalle on tullut aktiivista puuhailua kotosalla, hyötyliikuntaa, valokuvaamista, marjastamista ja yhdessäoloa perheen kanssa. Kesä on ollut levollinen ja hyvä. Olen ilolla katsonut pyöräretkieni kuvia, erityisesti iloinnut viime kesän Kilpisjärven pyöräretkestä. Käsivarsi kun olikin se kohta Suomen kartalla, joka oli jäänyt aikaisempina vuosina polkematta. Nyt sekin on tehty. En koe kaipausta juuri nyt minnekään. Ulkomaillekin uskalsin pyöräni kanssa ja 2012 pitkän kesäloman Keski-Euroopan pyöräretket ovat muistoissa edelleen merkityksellisiä.
Moni mieltää minut myös pyöräretkeilijäksi ja toki sitä olenkin aikaisempien kesien retkien perusteella. Vaikka en nyt pyöräile, ei se poista minusta pyöräretkeilijää. Tehdyt retket, yksinolo rullaavassa liikkeessä ja telttayöt ovat kasvattaneet minua. Irti päästäminen ei pyyhkäise kokonaan pois jotain, mitä on pitänyt tärkeänä ja arvokkaana. Tässä hetkessä eläminen, hyväksyvä tietoinen läsnäolo (mindfulness) edellyttää irti päästämistä. Se on sitä, ettei pidä elämässä tapahtuvia asioita itsestään selvinä. Toistamme helposti automaattisesti asioita. Elämme tietyn kaavan mukaan. Irti päästäminen on kykyä luopua ja antaa tilaa uudelle. Antaa tilaa elämän avautua sellaisena kuin kulloinenkin hetki todella on. Nähdä elämän arvokkuus tässä ja nyt.
Blogi ja kuva © Leena Aijasaho