Kaipaatko sinä hiljaisuutta? Osaatko olla itseksesi? Hiljaisuuden retritti tarjoaa tällaisen läsnäolon pysäkin. Vetäydyn säännöllisin väliajoin retriittiin, vaikka arkielämänikin tarjoaa minulle rauhallista yksinoloa. Retriitissä kuitenkin ryhmän kanssa hiljaisuuteen ja tietoiseen hyväksyvään läsnäoloon asettuminen on erilaista kuin itsekseen. Siellä saan luopua hetkeksi arkisista velvollisuuksistani, sulkea puhelimen ja netin. Voin antaa itselleni luvan olla ja voimaantua.
Tällä kertaa hakeuduin Turku Mindfulnessin järjestämään retriittiin meren rantaan. Näissä retriiteissä käytetään luontoa viisaana opettajana ja monia harjoituksia omatoimisesti ja ryhmässä, toteutetaan luonnossa. Monista retriiteistä poiketen, siellä on myös lupa valokuvata. Kenties nämä asiat luonto ja valokuvaus ovat minut juuri heidän retriitteihin kutsuneetkin. On myös kiinnostavaa mennä uusiin paikkoihin, uuteen ryhmään ja vähän erilaiseen mindfulness-ohjaukseen. ”Ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan”. Rannikolle lähtö on itselle aivan kuin menisin ulkomaille. Niin erilaista on luonto meren äärellä kuin sisämaassa järven rannalla.
Retriitti on joka kerta hyvin henkilökohtainen kokemus. On hyvin vaikea selittää ulkopuolisille sen merkitystä kattavasti. Oleellista on rehellisesti kohdata oma sisin, olla aidosti sen kanssa, mitä elämässä on menossa. Aina se ei ole helppoa ja rentouttavaa. Se on myös kipeää ja koskettavaa, mutta sen myötä myös hoitavaa ja tasapainoa antavaa. Hiljaisuudessa kohtaa itsensä ja saa harjoitella hyväksymään elämän eri puolia.
Retriitti toimi tällä kertaa erinomaisena orientaationa alkuviikon töihin. Tapasin coaching- ja työnohjausasiakkaita sekä ohjasin isommalle ryhmälle tilaisuuden teemalla läsnäolon pysäkki. Tuntui, että meren rannan auringonsäteistä oli jäänyt kirkkautta myös omaan matkaan toisille vietäväksi.
Blogi ja kuva © Leena Aijasaho