Mindfulness-ohjaajana työkauteen siirtyminen tapahtui elokuun alussa viikon mindfulness hiljaisuuden retriittiin osallistumalla. Hiljaisuuden retriitin ajaksi puhelin- ja nettiyhteydet katkaistaan, kirjoja ei kanneta mukaan, iltaisin ei kirjoitella päiväkirjaa tai muistiinpanoja. Retriitissä harjoitetaan yksinoloa ryhmässä puhumatta ja myös ilman katsekontaktia. Voi kuulostaa erikoiselta valinnalta ja ihan tavallista arkea retriitti ei kyllä olekaan.
Retriittiin ei ole ihan helppo lähteä. Olin toki varannut paikan siihen jo keväällä, mutta ajankohdan lähestyessä tuntui, että juuri nyt kypsyy mustikat ja monta muutakin mukavaa asiaa on vielä kesälomalla tekemättä. Kysymys, miksi menen retriittiin tai miksi ylipäänsä meditoin säännöllisesti pyöri mielessäni? No sitäpä sitten sinne tutkimaan.
Mindfulness tarkoittaa tietoista hyväksyvää läsnäoloa eli asetutaan olemaan kaiken sen kanssa mitä on juuri nyt, hetki hetkeltä. Retriitti tarjoaa erityisen paikan asettua yksinkertaiseen olemisen tilaan selkeän päivärytmin, valmiin ruuan ja ohjattujen harjoitusten muodossa. Retriitissä ei pääse karkuun itseään, ainakaan niin helposti kuin arjen tohinassa. Retriitti kokemuksena on aina ainutlaatuinen ja jokaiselle omakohtainen kokemus.
Olen käynyt selvästi hitaammalla kuin tavallisesti tällä ensimmäisellä työviikollani. Kokonaan seesteistä ei minusta retriitissä tullut, olen jo löytänyt itseni hermoilemasta asioita, jotka eivät etene toivomallani tavalla. Mutta tavoitan sisäisen hymyn ja lempeän asenteen tuota hermoilevaa itseäni kohtaan. Sellaistahan se inhimillinen elämä on. Huomaan, etten enää kysele: miksi meditoin? Oma harjoittaminen aamuisin kutsuu taas minua. Huomaan nyt kysyväni, miksi en meditoisi? Tai miksi en istuisi rannassa auringonlaskua ihmettelemässä?
Kuva ja blogi ©Leena Aijasaho